sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Laura Gustafsson: Huorasatu



”AFRODITE: Onks toi…
PENELOPE: Telkkari, on.
AFRODITE: Onpa se erinäköinen.
TELEMAKHOS: Äiti. Voitko tehdä kaksi Cosmoa. Pliis.
Telemakhos katsoo Afroditea.
TELEMAKHOS: Ooksä alkuperäinen?
AFRODITE: Öö. Joo?
TELEMAKHOS: Ei ku mä näin vaan kerran yhden drag-artistin, joka teki sut. Siis esitti sua. Siis jos sä oot alkuperäinen.
PENELOPE: Telkku, kyllä se on alkuperäinen.
Telemakhos ottaa siemauksen Cosmopolitania.
TELEMAKHOS: Nyt kun iskä edesmeni, mä saan olla niin hinttari, kun huvittaa.”

Laura Gustafsson on valmistunut kandidaatiksi kotimaisesta kirjallisuudesta ja opiskelee dramaturgiaa. Huorasatu on hänen esikoiskirjansa, joka sai ilmestyessään sekä Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkuuden että Finlandia-ehdokkuuden. Huorasatuun perustuva näytelmä sai ensi-iltansa Ryhmäteatterissa 31.1.2013.

Huorasadussa Gustafsson tuntuu feminismin nimissä tekevät parodiaa kaikesta mahdollisesta: myyteistä, historiasta, suomalaisesta mediasta, populaarikulttuurista sekä tietenkin myös feminismistä itsestään. Feministisessä kirjallisuudentutkimuksessa peräänkuulutettiin aikoinaan naisen oman kirjallisen tradition synnyttämistä. Naisten tulisi kirjoittaessaan vapautua patriarkaalisesta tavasta luoda kirjallisuutta ja löytää oma kielensä ja ilmaisutapansa. Huorasadussa Laura Gustafsson on vapautunut kaikista mahdollisista kirjoittamisen, kertomisen ja sovinnaisuuden säännöistä. Hänen kerrontatyylinsä on provosoivan töksähtelevää ja epätyyliteltyä. Monesti hän liioittelee ja hyperbolisoi naiseen kohdistuvaa väkivaltaa, miesten sovinistisuutta ja naisten asemaa esimerkiksi työelämässä. Henkilöhahmot, eteenkin miehet ovat stereotypisoituja, tapahtumat ovat absurdeja ja väkivalta usein estottoman makaaberia.

Romaani koostuu monenlaisista eri tarinalinjoista sekä sivujuonista mutta keskeisimpinä hahmoina ovat jumalatar Afrodite sekä prostituoiduiksi ryhtyvät Milla ja Kalla. Afrodite on menettänyt rakastajansa Manalalle ja päättää lähteä hakemaan häntä takaisin elävien joukkoon. Epäonnisesti hän kuitenkin päätyy Helsinkiin kaupungin nimen harhaanjohtavan ensitavun ansiosta. Helsingissä hän ystävystyy Millan ja Kallan kanssa. Gustafsson pistää romaanissaan monet tutut ja tuntemattomatkin myytit päälaelleen. Kaikista tarinoista hän nostaa esiin nimenomaan naisen roolin ja sovittaa sen realistisen maailman kontekstiin. Hän ikään kuin vastaa tarinoillaan kysymykseen, miltä asiat oikeasti näyttäisivät, jos ne kuvattaisiin naisen näkökulmasta.


Koin Huorasadun kerronnan yksinkertaisuudessaan rasittavan naiiviksi ja pikkunokkelaksi. Kuitenkin Huorasatu on ansiokas ja hyvin kirjoitettu teos. Liioitteluista ja stereotypioista huolimatta Gustafssonin jutuissa on myös kammottavalla tavalla ripaus todellisuutta. Vaikka päällisin puolin Gustafssonin teksti on viihteellisen ja hiomattoman oloista, sen rivien välistä käy ilmi, että kyseessä on hyvin älykäs, yhteiskunnallisesti ja poliittisesti valveutunut teos. Puhumattakaan siitä, että Gustafssonilla on ilmiömäinen tietämys kaikista mahdollisista myyttisistä hahmoista. Itse jouduin lukemaan teosta älypuhelin kädessä, jotta voisin aina uuden myyttisen nimen ilmaantuessa tarkistaa, minkälaisesta hahmosta on oikeastaan kysymys. Kerrontatyylillään Gustafsson tuntuu ravistelevan lukijan käsityksiä siitä, miten vakavasti otettava naiskirjallisuus on kirjoitettu. Jopa romaanin kansiliepeessä oleva hemaiseva kuva  glamourblondiksi itseään kutsuvasta kirjailijasta tuntuu pilkkaavan lukijan mielikuvia siitä, miltä vakavasti otettavan naiskirjailijan pitäisi näyttää.

Gustafsson tuo yhteiskunnastamme ja kulttuuristamme näkyväksi sellaisia asioita, jotka ovat jatkuvasti ympärillämme mutta joihin emme osaa enää kiinnittää huomiota. Kuinka esimerkiksi naisia, rakkautta ja seksiä representoidaan, kuinka niistä puhutaan, kirjoitetaan ja lauletaan ja miten se vaikuttaa siihen, kuinka me, sekä miehet että naiset, kohtelemme naisia ja naiseutta. Gustafsson ei kuitenkaan läväytä havaintojaan minkäänlaisena julistettuna totuutena lukijan eteen vaan antaa lukijalle myös mahdollisuuden oivaltaa ja huomata ne suoraa nenässä olleet asiat itse.

Hah, onnistuimme, Kostottaret riemuitsivat. Mutta mitä kummaa, Taivaan sukupuolijakauma ei silti tasaantunut. Nyt on itsereflektion paikka, Kostottaret totesivat. Mutta vika ei ollut heissä. Oli jälleen katsottava ihmistä. He ymmärsivät että kaikki naiset eivät halunneet tarjota toisilleen yhdistymistä ja avunantoa vaan kohtelivat toisiaan samoin kuin miehet kohtelivat heitä. Tällaista peliä, huusivat Kostottaret. He suuttuivat niin pahanpäiväisesti että rakensivat Helvettiin aivan oman sopen naisille, jotka eivät auta toisiaan. Siellä nämä luopiot saisivat kokonaisen ikuisuuden ajan kuunnella seksivitsejä, kärsiä rintojen tuijottamisesta, keittää kahvia ja haistella pieruja.”


-
Laura Gustafsson: Huorasatu (Into, 2011)
Sivumäärä: 294

2 kommenttia:

  1. Minusta tämä oli upeaa luettavaa - kaikki kahlitseva on nimenomaan lentänyt romukoppaan. Lopputulos näyttää nimenomaan hetkelliseltä rykäisyltä, mutta Huorasadussa on ihan kamalasti painavia juttuja rivien välissä.

    Olin hämmentynyt, kun tämä 2011 nousi ehdolle Finlandia-palkinnon saajaksi. Mutta sitten luin Parnassosta jonkun (miehen) kirjoittaman kritiikin, jossa Huorasatua parjattiin oikein kunnolla. Innostuin siis turhan aikaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Gustafsson on osannut kyllä harvinaisen hyvin ulottamaan sanomansa myös kerronnan muodon tasolle ja vaatii jonkin verran näkemystä myös lukijalta. Itse en kuitenkaan oikein ihastunut Gustafssonin tyyliin, vaikka se olikin tämän kirjan kohdalla välttämätön ratkaisu. Mutta on kyllä todella mielenkiintoista, että mitä hän kirjoittaa seuraavaksi. Tai toivottavasti hän kirjoittaa vielä lisää.

      Poista

Kommentti on aina iso ilo.