torstai 29. elokuuta 2013

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme



Keväällä ilmestynyt Riikka Pelon toinen romaani Jokapäiväinen elämämme lumosi minut sanojensa kiihkeydellä ja kerrontansa ravisuttavuudella. Romaani kertoo venäläisestä runoilijasta Marina Tsvetajevasta ja hänen tyttärestään Ariadnasta. Tsvetajeva tyttärineen lähti Venäjän vallankumouksen jälkeen valkoisessa armeijassa toimineen miehensä Sergei Efronin mukana maanpakoon. Myöhemmin Sergei ja Ariadna yrittivät hyvittää emigranttitaustaansa työskentelemällä Neuvostoliiton salaiselle poliisille Pariisissa ja sitä kautta hankkivat perheelleen pääsyn takaisin Moskovaan. Marinan ja hänen tyttärensä tiet erosivat Moskovassa, kun Ariadna joutui Stalinin vainojen aikana vankileirille Komiin ja hänen äitinsä ajettiin lähestyvän sodan jaloista Tataarian Jelabugaan. 




Romaani muodostuu pääasiassa kahdesta eri hetkestä: elokuusta vuonna 1923 ja elokuusta vuonna 1939. Vuoden 1923 Tsekkoslovakiassa Marina valmistautuu eroamaan pienestä tyttärestään, joka on aloittamaisillaan koulun toisella puolella maata. Elämä on niukkaa ja täynnä pettymystä ja suruja, jotka on kätkettävä sisälle, jotta elämästä selviytyisi. Vuonna 1939 Moskovassa Ariadna yrittää olla todellinen kommunisti ja kelvata kotimaalleen, vaikka vapauden ja tasa-arvon kirkastuttama Neuvostoliitto onkin osoittautunut maaksi, jossa jää henkiin vain muiden kustannuksella. Rakkauden löytänyt Ariadna yrittää kuitenkin sinnikkäästi olla onnellinen keskellä Stalinin terroria. Ariadnan ja Marinan osioiden väliin on upotettu lisäksi lapsi-Ariadnan ajasta irrallaan olevia runomaisia muistoja ja vaikutelmia, joiden kautta myös Ariadnan ja Marinan menneisyys aukeaa lukijalle hajanaisina fragmentteina.

Jokapäiväinen elämämme pureutuu Marinan ja Ariadnan lähes symbioottiseen suhteeseen, jossa läheisyys on niin syvällä, että se tuottaa tuskaa. Äiti ja tytär tuntuvat henkisesti raatelevan toisiaan tempoillessaan keskinäisissä siteissään. Perhe, koti ja vapaus ovat keskeisiä romaanista nousevia merkityksiä. Ne ovat sen hahmoille Marinalle ja Ariadnalle tärkeitä arvoja, mutta samalla ristiriitaisia ja vaikeasti tavoitettavia. Lapset ja mies vetävät Marinaa kiinni arkeen ja rajoittavat hänen vapauttaan elää. Rakkaus lasta kohtaan ei tahtoisi antaa tilaa kirjoittamiselle ja muille rakkauksille. Koti taas on sana, josta Ariadna maistelee jokaisen äänteen: ”K-O-T-I”. Niin kuin sana tai sen merkitys olisi hänelle vieras tai vain etäisesti tuttu. Kun Ariadna ja Marina viimein pääsevät kaivattuun kotimaahan, se ei enää merkitsekään vapautta vaan turtumista jatkuvan pelon ja epäluulojen vankeuteen.

Vaikka Marina ja Ariadna elävät rankkaa elämää keskellä köyhyyttä, maanpakoa, kuolemaa ja menetystä, Jokapäiväinen elämämme kertoo juuri siitä, mihin sen nimikin viittaa. Se kertoo, mistä päivän yksittäiset hetket rakentuvat, millä tavalla ne kuroutuvat yhteen ja kuinka paljon ihminen voi kokea tunteita pelosta ja epätoivosta hurmaavaan onneen vain muutamien päivien tai jopa tuntien sisällä. Jokapäiväinen elämämme oli minulle myös haastava kirja. Marinan ja Ariadnan elämillä on sama rytmi kuin millä tahansa elämällä. Yksittäisten hetkien jono etenee tasaisesti, kunnes tulee vastaan tärkeämpi tilanne, jonka ympärillä aika, sanat ja tunteet tihenevät. Rakastuin romaanin henkilöhahmoihin, rytmiin ja kieleen hitaasti. Vähitellen pääsin hahmoihin kiinni, opin välittämään heistä ja annoin itseni kietoutua heidän ihmeellisiin jokapäiväisiin ajatuksiinsa.  

- - ja niin vain minun piti ravistaa mies hyppysistäni, päästää yksin lopun matkaa naapurin pihan poikki, sillä hänellä oli jo kiire, kiire, ribbentrop, dripp, dropp, puhelin odotti ja sähkeet ja koko maailma, ellei se sitten ollut ratkennut liitoksistaan noiden sadepisaroiden tahdissa, piti tietää, tietää, selvittää ja uskoa että Mulja vielä palaisi, tähän kuvaan, tähän onneen, valoon, salaisuuteen, minun mieheni, autuuteni, ja oli koottava tyhjä syli täyteen hauraita ja heleitä kukkia, virnaa, käämiä ja kelloja ja mitä kaikkea siellä kasvoikaan, maailman kaikki sanat, kaikki runous alkaa tästä, se alkaa minun lapsestani, meidän lapsestamme, kaikki rytmi, kaikki aika alkaa jälleen, uusi maailma.

Pelon romaanissa elämästä itsessään tulee runo. Kuten runolla silläkin on oma rytminsä, omat taukonsa ja tihentymänsä, salatut ja hitaasti aukenevat merkityksensä. Marina elää ja rakastaa sanojen kautta. Romanssiksi hänelle riittää pelkkä kirjeenvaihto, jota hän käy suurien runoilijoiden kuten Rainer Maria Rilken ja Boris Pasternakin kanssa. Marina kasvattaa myös Ariadnan elämään sanoilla, mutta toisin kuin hän opettaa, pikkutytön kieli ei taivu mitallisiin muotoon vaan poukkoilee ajatuksenvirtamaisesti vuolaana ja vapaana. Ariadnan ja Marinan elämät sulautuvat kerronnan kautta kieleen, sanojen foneettiseksi ja runolliseksi virraksi. He konkreettisesti elävät kieltä, tuntevat ja maistelevat sanoja ja määrittelevät niitä uudelleen ja uudelleen. Kuitenkin samalla tärkeäksi ja kipeäksi muodostuu myös se, mitä ei sanota tai kielellistetä. Romaani on niin täynnä puheen ja puhumattomuuden avaamia tunnetiloja ja ulottuvuuksia, että se on vielä joskus luettava uudelleen.  

Jokapäiväisestä elämästämme ovat kirjoittaneet ainakin Annika, Jaana, Leena, Liisa ja Sanna. Ylen aamu-tv:stä tuli toukokuussa myös Pelon haastattelu, jossa kirjailija avaa hyvin kirjan lähtökohtia ja teemoja.

Ei hätä ollut tämän näköinen, ei minkään näköinen todellakaan, eikä hän antaisi sen ottaa itseään valtaansa, elämä oli mahdollista. Tämäkin päivä.


-
Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013)
Sivumäärä: 525

7 kommenttia:

  1. Tämä kirja on minulle ollut vuoden ehdoton kohokohta. Siinä yhdistyvät kerronta, kieli, aihe ja ajankuva lähes täydellisesti toisiinsa ja luovat uskomattoman hienon, vaikkakin ajoittain hyvin raastavan tunnelman. En voinut kuin ihailla sitä, miten sisällä Pelo kertomassaan maailmassa on, miten hyvin hän tuntee sen ja osaa pukea sanoiksi pienimmätkin vivahteet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole itsekään aikoihin rakastunut kirjaan samalla tavalla kuin tähän ja vielä eläytynyt niin vahvasti henkilöhahmojen onneen ja tuskaan. Toivottavasti Pelo huomioitaisiin jollain tavalla myös kirjallisuuspalkintojen taholta, sillä tämä teos todella ansaitsisi tunnustusta.

      Poista
  2. Minulla tämä odottaa hyllyssä lukemista, olen kuullut tästä paljon hyvää joten odotan kirjan lukemista ihan hirveästi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti lukukokemuksesi on vähintäänkin yhtä huikaiseva kuin omani. Sanoisin, että kirja kannattaa kuitenkin lukea maltilla ja rauhassa. Kuten yllä totesin, en ihastunut tähän teokseen suin päin vaan hullaantuminen tapahtui hitaasti ja vähitellen.

      Poista
  3. Anteeksi, edellisestä viestistä jäi puuttumaan toimituspäällikkö Hanna Ruutu. Tässä täydennettynä:

    Hei, tervetuloa kuulemaan Riikka Pelon, Suomen Pietarin instituutin johtajan Elina Kahlan sekä tutkija, toimituspäällikkö Hanna Ruudun keskustelua Marina Tsvetajevasta Joulujarmarkaan eli Venäläisille markkinoille Venäjän tiede- ja kulttuurikeskukseen Helsingin Töölöön 24.11. klo 15.00. Kahla kysyi Kanavan (5/2013) artikkelissaan "Voiko aivan toisessa todellisuudessa eläneiden sieluun kurkistaa? Voiko vapaa ja ravittu tavoittaa vangitun ja nääntyneen sielunmaiseman?" Tästä keskustelu jatkuu Joulujarmarkassa!

    VastaaPoista
  4. En pitänyt ollenkaan. Luen paljon, mutta ei koskettanut. Tylsää ja arkista kieltä, kokonaisuutena raskasta ja tympeää, epämiellyttäviä henkilöhahmoja. Harpoin kirjan läpi kun en millään jaksanut sitä lukea niin kuin pitäisi. Miksi Finlandian voittajat edustavat lähes poikkeuksetta maan tylsintä kirjallisuutta?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kokemuksesi osoittaa, että joskus voimme lukea samaa kirjaa aivan eri tavalla. Minä en kokenut romaanin kieltä lainkaan tylsäksi vaan päinvastoin ihanan rikkaaksi, uudenlaisia ajatuksen ja havaitsemisen uria avaavaksi. Kielessä oli arkisuuttakin, sen allekirjoitan, onhan romaanin nimikin Jokapäiväinen elämämme. Mutta tämän kirjan kohdalla kielen arkisuus tarkoitti minusta upeaa hetkeen paneutumista ja arjen merkityksellistämistä. Voin kuvitella myös, että teoksen kokee raskaaksi. Minultakin se vaati erityistä keskittymiskykyä ja ponnistelua, mutta koin, että romaani myös palkitsi vaivannäköni. Maut vaihtelevat. Itse koin, että tämä oli poikkeuksellinen Finlandia-palkinnon saaja.

      Poista

Kommentti on aina iso ilo.