sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi

Han Kang: Vegetaristi (Gummerus 2017)
Alkuteos: 채식주의자 / Chaesikju-uija
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2007
Suomentaja: Sari Karhulahti (Deborah Smithin englanninnoksesta)
Sivumäärä: 215
Arvostelukappale
-

Miehensä mukaan Yeong-hye on tunnollinen ja mukutuvainen vaimo. Hän on ehkä pitkästyttävä ihminen, mutta ei odota mieheltään liikoja eikä aiheuta kiusallisia riitoja. Hän lukee paljon tylsistyttäviä kirjoja ja miehensä häpeäksi jättää toisinaan pukematta rintaliivit päällensä. Tällaisen kuvauksen lukija saa etelä-korealaisen Han Kangin romaanin Vegetaristi päähenkilöstä kirjan ensisivuilla. Yeong-hye on kuitenkin varmasti paljon muutakin kuin arkipäiväinen vaimo. Langolleen hän onkin kummallisten seksifantasioiden kohde ja sisarelleen In-Hyelle muistutus heidän vaikeasta lapsuudestaan ja velvollisuudentuntoisuudesta. Mutta mikään näistä ei kerro, minkälainen Yeong-hye todella on. Aviomies, lanko ja sisko ovat lukijan ainoat ikkunat Yeong-hyehen, ja mitä pidemmälle Vegetaristi etenee, sitä kauemmas Yeong-hye lipuu lukijan otteesta. 

Rauhallinen ja vaatimaton Yeong-hye järkyttää perhettään ja aviomiestään ryhtymällä kasvissyöjäksi. Hän kertoo nähneensä unen, jonka jälkeen hän ei voi sietääkään lihaa. Aviomiehen näkökulman lomassa risteilevät Yeong-hyen unikuvat brutaalisti teurastetuista eläimistä, verestä ja lihan kaluamisesta. Yeong-hye kärsii hermoromahduksesta. Hän laihtuu ja heikkenee silmissä, mutta perhe ei ymmärrä hänen ratkaisuaan. He reagoivat vähättelevästi Yeong-hyen kokemukseen ja maanittelevat häntä maistamaan lihaa. Perheen näkökulmasta järkyttävintä tilanteessa ei vaikuta edes olevan se, että Yeong-hye on ryhtynyt kasvissyöjäksi vaan pikemminkin se, että hän osoittaa päättäväisyyttä ja omaa tahtoa.

Vegetaristin jännite perustuu siihen, että emme koskaan saa täysin selville, mikä Yeong-hyen sisällä todella tapahtuu. Miksi unikuvat vaikuttavat häneen niin voimakkaasti? Onko hän todella seonnut päästään vai onko kyseessä viimeinen epätoivoinen yritys päättää omasta elämästä ja kehosta? Romaani antaa hyvin niukalti aineksia ymmärtää, mistä Yeong-hyen romahduksessa on pohjimmiltaan kyse. Sisarelleen Yeong-hye kertoo samaistuvansa puihin:

Yeong-hye kysyi puolestaan: ”Tiesitkö sinä?”
”Mitä”
”Minä en näet tiennyt. Luulin, että puut seisovat pystyssä… Tajusin juuri, että niiden kädet ovatkin maan sisällä. Katso, katso tuonne – eikö olekin ällistyttävää?” Yeong-hye ponnahti pystyyn ja osoitti ikkunasta ulos. ”Ne kaikki ovat ylösalaisin.” Hän nauroi innoissaan. In-hye muisti, että hänen ilmeensä oli ollut toisinaan lapsena samanlainen. Hänen vinot silmänsä olivat siristyneet ja tummuneet aivan mustiksi, ja häneltä oli päässyt yhtä viaton nauru kuin nyt. ”Tiedätkö, miten sain sen selville? No, näin unta, että seisoin käsillä… Vartalostani kasvoi lehtiä ja kämmenistäni juuria… Niinpä työnsin sormet multaan. Työnsin ne yhä syvemmälle… Levitin jalat, levitin ne haralleen, koska halusin, että niiden välistä puhkeaisi kukkia…”
 

Yeong-hye riuduttaa itseään niukalla ravinnolla, mutta hän ei pyri kuolemaan, vain muuttumaan joksikin muuksi. Ironista onkin, että Yeong-hye on muuttumassa juuri siksi, jollaisena häntä on kohdeltu tähänkin asti: muiden vapaasti käytettävissä olevaksi organismiksi, jolla ei ole omaa tahtoa tai sisäistä elämäänsä. Aivan kuin Yeong-hye olisi oivaltanut, että elämässä, jossa ei ole mahdollisuutta olla oma itsensä, ainoa selviytymismahdollisuus on luopua itsestään kokonaan. Vasta kun Yeong-hye ryhtyy kasvissyöjäksi, hänen omaisensa oikeastaan havahtuvat siihen, että hänelläkin on sisäinen kokemusmaailmansa, salaisuutensa ja yksityiset tunteensa. Siinä vaiheessa on kuitenkin jo liiam myöhäistä.

Yeong-hyen passiivisuus ja välinpitämättömyys konkretisoituu eriskummallisessa suhteessa, joka kehkeytyy hänen ja hänen lankonsa välille. Videotaiteilija-lanko saa pakkomielteen Yeong-hyen pakaran mongoloiditäplästä ja haluaa kuvata kälynsä yhdelle viedoistaan. Myös lanko löytää fantasioissaan Yeong-hyestä jotain kasvimaista ja piirtää tämän alastoman vartalon täyteen kukkia. Videolla ja fantasioissaan hän kuitenkin kuvaa ja panee vain ruumista, ei ihmistä sen sisällä. Yeong-hyen langon pakkomielle tuo esiin, mitä tapahtuu, kun nainen oikeasti muuttuu miehisen halun puhtaaksi objektiksi.

Koska Yeong-hyen sisäinen maailma jää romaanissa  koskemattomaksi, hän pelkistyy ihmisyydeksi, masentuneen ja hermoromahduksen saaneen henkilön kehoksi, joka heijastelee mahdollisimman paljaasti ja kaikista taustatekijöistä riippumattomana, minkälaisen kohtelun ihminen voi saada, kun hän menettää otteen itsestään. Mitä syvemmälle sisäiseen olemattomuuteensa Yeong-hye vajoaa, sitä enemmän hänen ruumiinsa kuuluu muille. Siitä tulee muiden raiskaama, hyväksikäyttämä ja pakkosyöttämä. Kun mielisairaalan hoitohenkilökunta taistelee pitääkseen itsetuhoisen potilaansa kehoa hengissä, ihminen sen sisällä on edelleen yhtä merkityksetön kuin ennenkin. Eikö silloin ole helmpompaa luovuttaa ja olla puu; nauttia auringosta ja olla vaan piittamatta ympärillä hyörivistä ihmisistä, jotka kuvittelevat, että elämäsi ja kehosi on heidän hallittavissaan.

Vegetaristi on kummallinen, tunnelmaltaan levottomuutta aiheuttava romaani, jonka allegorisuus on niin elävää ja voimallista, että se muuttuu ahdistavaksi, käsinkosketeltavaksi todellisuudeksi.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Black Poetry Night – afrikkalaisen diasporan ohittamattoman voimakas ääni

Runon ja suven päivänä 6.7. Tampereen Tallipihalla järjestetään vuosittain Runopiha-tapahtuma, tänä vuonna teemalla ”maan uumenista”. Samana iltana Tampereen Klubilla Fest Afrika järjesti Black Poetry Night -tilaisuuden sattuvan samankaltaisella nimikkeellä ”breaking ground”. Molemmissa luodaan mielikuvaa piskuisesta ja voimaannuttavasta sukupolvensa underground-äänestä ponnistamassa esiin karusta ja epäsuosiollisesta maaperästä. Kotimainen lavarunoutemme osaa olla elävää ja yllättävääkin, mutta Briteistä saapuneiden spoken word -artistien voimalliset esitykset ja painava sanoma avasi tyystin toisenlaisella tasolla auki kielen ja ilmaisun mahdollisuuksia. 

Black Poetry Nightin esiintyjät hämmästyttivät ainutlaatuisella lavapresenssillään ja vilpittömän rohkealla ilmaisullaan. He osoittivat, että kun itseilmaisun pakko kumpuaa globaalin epätasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden tai irrallisuuden ja juurettomuuden kokemuksista, ei ole enää varaa pelätä saarnaavuutta tai pateettiisuutta. Oma koettu todellisuus on esitettävä juuri sellaisena kuin se on ja sellaisella kielellä, joka onnistuu välittämään sen parhaiten –  välittämättä mitoista, säännöistä tai tyylipisteistä. 

Fest Afrikan Black Poetry Night oli osa Tampereen yliopistolla järjestettävää ”Afroeuropeans” -konferenssia, joka käsittelee afrikkalaista diasporaa. Tilaisuudessa esiintyivät brittiläiset spoken word- artistit ja runoilijat Zena Edwards, Vanessa Kisuule, Solomon OB, Yomi Soode ja Roger Robinson. Samalla tilaisuudessa julkaistiin painettu vihkonen otsikolla Breaking Ground: Black British Poets, joka sisältää illan esiintyjien tekstejä alkuperäisessä englanninkielisessä asussaan sekä suomeksi käännettynä. 

Black Poetry Nightin esiintyjät asuvat kaikki Isossa-Britanniassa, mutta useimpien juuret ovat Afrikassa. Heidän tekstinsä käsittelevätkin paljon elämän ja identiteetin kokemista mustana valkoisten maailmassa ja toisaalta brittinä Afrikassa. Zena Edwardsin runo ”Raivoprojekti – Abbeyn laulu” on ylistys häpeämättömälle ja rehelliselle naiseudelle. Vanha kerjäläisnainen laulaa äänellään, joka ”meni säröille, murtui kun kuu / katsoi kerran muualle” (suom. Emily Hallfast) rohkeudesta hyväksyä itsensä ja luottaa vihaansa, joka voi oikein kanavoituna olla uskomatonta voimaa. ”I am a womb-man”, hän julistaa kutoen sanoihinsa ikiaikaista naiseutta. 

Diasporassa elävä voi kokea, ettei hän kuulu täysin mihinkään. Länsimaissa hän on vieras ulkomaalainen ja lähtömaassaan jo liian länsimaalaistunut. Vaikka juuret ovat olemassa, ne ovat haperoiset ja katkeilleet, yhteys pätkii. ”Tässä kadonneen kielen maassa en ole vieras enkä paikallinen. / Ei käänny kieleltä toiselle hukkaan heitettyjen sanojeni paino” (suom. Katriina Mujunen), toteaa Vanessa Kisuule runossaan, joka on omistettu hänen afrikkalaiselle isoäidilleen. Vanessa ei ole ikinä käynyt yhtään keskustelua rakkaan ”jjajjansa” kanssa, sillä heillä ei ole yhteistä kieltä. Hän tuntee yhteyden, mutta ei saa siitä silti otetta: 

voimme vain kömpelösti tervehtiä toisiamme
sillä minun maailmani ei mahdu maailmaasi
vaikka ryömin nelinkontin minuuteni riekaleiden perässä
surren loputtomasti jokaista käännösvirhettä
väärinymmärrystä
väärintulkintaa
jokaista seismistä liikettä ajassa.
(suom. Katriina Mujunen)

Zena Edwards @ Klubi / Tampere
Vaikka runoilijoiden tekstit ovat vaikuttavia, niitä lukiessa huomaa, että ne ovat ennen kaikkea kirjoitettu esitettäviksi. Kerjäläisnaisen laulu naisen maailmasta saa todellisen vaikutusvoimansa Zena Edwardsin aluksi käheästä ja sitten uskomattoman syväksi voimistuvassa puhtaassa lauluäänessä. Vanessa Kisuulen säkeet isoäidistään puolestaan saavat emotionaalisen painonsa hänen samanaikaisesti haavoittuvassa ja paljaassa mutta myös rohkeassa läsnäolossaan. Nämä runoilijat ovat tarinankertojia, ja heidän sanansa virtaavat todellisesta ilmaisun tarpeesta, ei pingottuneesta pyrkimyksestä taiteilijuuteen tai esteettisyyteen. Kauneus on yhtä kuin rehellisyys ja vilpittömyys. Solomon OB:n rapin ja runouden rajapintaa haukkovat säkeet ennakkoluuloista ja epäoikeudenmukaisuudesta ovat sanataituuruutta, mutta niiden sanoma tulee ohittamattomaksi ennen kaikkea runoilijan itsensä lausumana.

joo me asuttiin sijaisperheessä
sen kun sanoo, ihmisten naamat rypistyy kuin pois viskatut paperit, virheitä huokuvat sivut
mut me ei olla virheitä sivulla
me ollaan upeita romaaneita
joissa on epätavalliset alut.
(suom. Anne Ketola)


Breaking Ground: Black British Poets (Speaking Volumes Live Literature Productions 2017)
Kirjoittajat: Zena Edwars, Vanessa Kisuule, Solomon OB, Roger Robinson ja Yomi Sode
Suomentajat: Emily Hallfast, Anne Ketola, Katriina Mujunen ja Tarja Soini
Sivumäärä: 44

maanantai 3. heinäkuuta 2017

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin?

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? (Gummerus 2017)
Alkuteos: La septiéme fonction du langage
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2015
Suomentaja: Lotta Toivanen
Sivumäärä: 378
Arvostelukappale
-

Hän kulauttaa lasinsa tyhjäksi, katsoo Simoniin ja sanoo: ”Tämähän on yhtä hauskaa kuin romaaneissa.” 
 Simon kohtaa hänen katseensa. 

Helmikuussa vuonna 1980 kirjallisuudentutkija Roland Barthes jäi auton alle ja kuoli vammoihinsa. Historiankirjoituksen mukaan kyseessä oli onnettomuus, mutta Laurent Binet’n  Kuka murhasi Roland Barthesin? esittää toisenlaisen teorian. Takaa-ajokohtauksia, neuvostoliittolaisia agentteja ja vaihtuvia eurooppalaisia kaupunkeja – vakoiluromaaneista ammentava romaani esiittää skenaarion, jossa Barthes olisikin murhattu, sillä hän piti hallussaan asiakirjaa kielen seitsemännestä funktiosta, siitä, joka saa ihmisen toimimaan puhujan tahdon mukaisesti. Akateeminen maailma kuhisee Barthesin vihamiehiä, joten ranskalainen komisario Bayard sukeltaa sen pinnan alle oppaanaan nuori semiootikko Simon Herzog. 

Semiotiikkaa ja merkitysten muodostumista tutkinut Roland Barthes asettaa herkullisen lähtökohdan salapoliisijuonelle, joka tulvii salaperäisiä henkilöhahmoja, johtolankoja ja vihjeitä. Lukija voi halutessaan tulla täysin vainoharhaiseksi erilaisista piilomerkityksistä, intertekstuaalisista viitteistä ja repliikkien funktioista. Voi miettiä, riittääkö oma intellekti vai? Vai viedäänkö tässä tyhmää kuin pässiä narussa? En ole vieläkään aivan varma, onko romaanin tarkoituskin johtaa lukijaa harhaan ja pyörälle päästään siitä, mitä oikeastaan tapahtuu, vai putosinko jossain vaiheessa kärryiltä ihan vain omaa epänokkeluuttani. Salapoliisijuonien ennakoiminen kun ei ole koskaan ollut suurimpia vahvuuksiani. Murhaaja on lähes poikkeuksetta yllätys, silloinkin kun kaikki muut tiesivät sen jo. 

Juonen tarkoituksellisesta tai tahattomasta sekavuudesta huolimatta Binet’n romaani on hulvaton irrottelu, mutta vaatii pientä näppituntumaa arvostetuimpiin kirjallisuuden-, kulttuurin- ja kielentutkijoihin, jotta sen akateeminen itseironia ei menisi sivu suun. Henkilöhahmoina vilahtelevat muun muassa Kristeva, Foucault, Searle, Umberto Eco, Derrida ja nuori Judith Butler. Midnight in Paris kohtaa koomisen James Bondin. Akateemikoilla on oma villi, salainen ja makaaberi maailmansa, kuin mafialla konsanaan. Valtataistelua ei kuitenkaan ratkaise aseet, nyrkit tai raha vaan äly ja puhetaito. Kuka murhasi Roland Barthesin? on eräänlainen akateemisen maailman farssi ja pyhäinhäväistys: arvostetut nimet vilahtelevat näyttämöllä osoittautuakseen juopottelijoiksi, tyhjänlaulajiksi ja irstailijoiksi. 

Binet’n romaani on monella tapaa räävitön, liioitteleva ja korni. Se on kuitenkin ilkikurisella tavalla tästä kaikesta hyvin tietoinen ja osoittaa, että metafiktion varjolla voi kirjoittaa juuri niin hullusti kuin huvittaa: kun tarkoitus on tehdä lukija tietoiseksi kaiken epäuskottavuudesta, ei tarinan päättömyydellä ole juuri rajoja. Vaikka henkilöhahmot ja teemat edustavat painavaa tiedemaailmaa, romaani on sisällöltään hyvin kevyt. Viittauskohteena saattaa olla Antonin Artaud ja tapahtumapaikkana Bolognan historiallisen vanha yliopisto ja anatomian opetussali ylhäisine patsaineen, mutta seksikohtauksesta on tehty ilkukurisen tyylitön. Ylevä ja korni yhdistyvät, romaani ejakuloi alluusioista ja kirjallisista merkityksellistämisistä innostuvan lukijan naamalle:

Simon solahtaa sommitelmaansa. Hänen kone-kielensä liukuu tytön sisään kuin kolikko rakoon, ja Biancan suu, jolla myös on monia käyttötarkoituksia, henkii ilmaa kuin palkeet ja tuottaa osaltaan voimakasta ja rytmikästä hengitystä, jonka kaiku – Si! Si! – kajahtelee Simonin kullissa sykkivissä sydämenlyönneissä. Bianca voihkii, Simon on kovana, Simon nuolee Biancaa, Bianca hyväilee rintojaan, anatomiapatsaat ovat kovana, Galenos vetää käteen ja Hippokrates toogansa alla. ”Si! Si!” Bianca tarttuu Simonin kaluun, joka on lämmin ja kova, kuin suoraan masuunista tullut, ja kytkee sen kone-suuhunsa. Simon lainaa Artaudia ja lausuu kuin itsekseen: ”Ruumis on ihon alla ylikuumentunut tehdas.”

torstai 15. kesäkuuta 2017

Carlos Fuentes: Aura (ja Edgar Allan Poe)

Carlos Fuentes: Aura (Like 1997)
Alkuteos: Aura
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1994
Suomentaja: Sari Selander
Sivumäärä: 72
-

(Juonipaljastusvaroitus: Käsittelen seuraavassa tekstissä tavallista seikkaperäisemmin Fuentesin pienoisromaania Aura ja vertaan sitä Edgar Allan Poen kertomuksiin ”Morella” ja ”Ligeia” vailla minkäänlaista hienotunteisuutta lukijan mahdollisia tulevia lukuelämyksiä kohtaan ja häikäilemättömästi paljastaen näiden tarinoiden sisällöt ja vieläpä vailla minkäänlaista jännitystä täysin analyysilleni alistettuina.)

Meksikolaisen Carlos Fuentesin pienoisromaanin Aura saamat vaikutteet goottilaisesta kauhukertomusperinteestä ovat ohittamattomat. Tapahtumapaikkana on menneisyydessään loistelias mutta nyt rapistunut vanha talo, goottilaisten kauhukertomusten aavemaisten linnojen ja sulkeutuneiden kartanoiden toisinto. Sen ovet avautuvat itsestään ja pahaa aavistamattoman vieraan korviin saattaa kantautua epämääräistä kuisketta tai kissojen mouruntaa.

Goottilainen tyyli, kauhuelementtien vähittäinen paljastuminen päähenkilölle sekä selittämättömien tapahtumien arvoituksellisuus ja avonaisuus rakentaa sillan Aurasta suoraan 1800-luvulla eläneen amerikkalaisen Edgar Allan Poen kauhukertomuksiin. Temaattisesti Aura muistuttaa erityisesti Poen kertomuksia ”Morella” ja ”Ligeia” (Levine & Levine 1984, 37). Niiden tavoin sen keskiössä on kuoleman uhmaaminen ja ikuisen nuoruuden tavoittelu muodonmuutoksen kautta. Olisi kuitenkin anteeksiantamatonta huolimattomuutta luonnehtia Auraa vain romantiikan ajan kauhukertomusten toisinnoksi. Yhtä paljon kuin romaani ammentaa goottilaisesta estetiikasta, se on myös vahvasti maagis-realistinen teos ja tuo siten Poen viitoittamaan perinteeseen oman naturalistisen ja ideologisen sävynsä. 

Verratessa Auraa Poen ”Morellaan” ja ”Ligeiaan” päällimmäisenä nousee esiin romantiikan ja maagisen realismin ero siinä, minkälainen merkitys yliluonnolliselle niissä annetaan. Romantiikassa yliluonnollinen on usein allegorista subjektiivisen kokemuksen korostamista (Smith 2012); se horjuttaa hetkeksi totunnaisen maailman järjestystä vahvistaakseen synnyttämiään tunnekokemuksia, pelkoa, kauhua ja epätoivoa. Maagisessa realismissa yliluonnollisen keskeinen tehtävä on murtaa konventionaalinen todellisuuskäsitys ja hajottaa vallitsevat valtarakenteet (Faris 1995, 173). Kun romantiikan synnyttämän kauhun ytimessä on jonkin vieraan ja selittämättömän tunkeutuminen väliaikaisesti osaksi todellisuuskäsitystämme, maagisen realismin kauhu murtuu absurdiksi ja kokonaisvaltaiseksi tunteeksi oman todellisuuskäsityksen täydellisestä menettämisestä.  

Noitavaimot ja kauhea toiseus

Aura kertoo nuoresta Felipe Monterosta, joka saa ikivanhalta Consuelalta työtehtävän kirjoittaa tämän kenraalimiehen muistelmat loppuun. Palkkio on avokätinen, mutta tehtävän edellytyksenä on, että Felipe muuttaa Consuelan lahoavaan taloon Consuelan ja hänen sisarentyttärensä Auran seuraksi. Poen ”Morellassa” ja ”Ligeiassa” molemmissa tarinan nimikkohahmona on kertojan ylimaallisen kaunis ja älyllisesti lahjakas vaimo. Tätä kohtalokasta mysteerinaista edustaa Fuentesin tekstissä kenraalin muistelmien nuori Consuela, mutta myös Consuelan sisarentytär Aura, josta Felipe lumoutuu pahaenteisen pakkomielteisesti. Sekä Fuentesilla että Poella näihin femme fatale -hahmoihin liittyy noituuteen viittaavia piirteitä: kiinnostusta rajatieteisiin, ylimaallista vaikutusvaltaa, lumoava katse sekä eläinrääkkäystä. 

Poen ja Fuentesin kertomuksille yhteistä on myös tarinan sijoittuminen eristäytyneisiin paikkoihin, isoon kartanoon tai taloon, jossa miespuolinen päähenkilö todistaa yksin pahaenteisen naisseuralaisensa kaameaa muodonmuutosta. Kauhu perustuu naisten edustamaan toiseuteen suhteessa miespuoliseen kokevaan subjektiin. Poen ja Fuentesin naishahmoissa asuu luontaisesti jotain nimeämätöntä vierasta ja pahaa, jonka miehen olisi pitänyt osata aavistaa tietyistä ennusmerkeistä ennen kuin on liian myöhäistä: 

Lukemani pehmittämänä antauduin sokeasti vaimoni opastettavaksi ja sukelsin horjumattomin sydämin hänen mutkallisiin pohdintoihinsa. Ja silloin – silloin Morella painoi kylmän kätensä kädelleni ja kaiveli kuolleen filosofian tuhkista matalakirkollisia, erikoislaatuisia sanoja, jotka syöpyivät muistiini oudon merkityksellisinä. Ja silloin minä viivyin hänen vieressään tunnista tuntiin ja uppouduin hänen äänensä sointiin – kunnes pelko lopulta saastutti sen sävelen – ja sieluuni lankesi varjo – ja minä kalpenin, ja nuo ylen ylimaalliset sävyt puistattivat minua sisältä käsin. 
(Edgar Allan Poe: Morella)

Niin Auran kuin ”Morellan” ja ”Ligeian” kaameana loppuhuipentumana on kuitenkin muodonmuutos, jolla naiset noituvat itselleen kuoleman lähestyessä ikuisen nuoruuden. Miehensä rakkautta vaille jäänyt Morella vannoo kuolinvuoteellaan elävänsä uudelleen ja saavuttavansa ansaitsemansa rakkauden. Hän synnyttää juuri ennen kuolemaansa tyttären, joka aikuiseksi kasvaessaan ei vain muistuta äitiään vaan on hän. Voimakastahtoisen, älykkään ja kauniin vaimonsa Ligeian menettänyt mies taas erakoituu syrjäiseen kartanoonsa, kunnes lopulta menee uusiin naimisiin nuoren Lady Rowenan kanssa. Tämä kuitenkin sairastuu ja kuolee. Nuoren vaimonsa kuolinvuoteella sureva mies ikävöi häpeäkseen vain Ligeiaa ja kenties ikävänsä voimasta saa todistaa kuolonkankean vaimonsa hidasta henkiin heräämistä, tosin ei enää Lady Rowenana vaan Ligeiana: 

Naulitsin huomioini päättäväisesti ja itsepintaisesti ruumiiseen. Kului monta minuuttia ennen kuin ilmeni mitään, mikä olisi valaissut mysteeriä. Lopulta kävi selväksi, että hienoinen, hyvin himmeä ja tuskin havaittava värin vivahdus oli lehahtanut poskille ja silmäluomien syvälle painuneisiin ohuisiin suoniin. Minut valtasi sanomaton kauhu ja pelko, jolle kuolevaisten kieli ei löydä riittävän vahvaa sanaa, ja tunsin sydämeni lakkaavan lyömästä ja raajojeni kangistuvan siihen asentoon missä istuin. 
(Edgar Allan Poe: Ligeia)

Aurassa muodonmuutos ei ole yhtä selkeäpiirteinen tapahtuma vaan eräänlainen jatkuvasti käynnissä oleva prosessi. Felipe alkaa huomata erikoisen kytköksen Consuelan ja tämän sisarentyttären välillä. Aivan kuin Consuela pitäisi nuorta neitoa näkymättömässä otteessaan ja lopulta jopa Consuelan ja Auran liikkeetkin ovat kuin toistensa peilikuvat. Felipe saa todistaa silmiensä edessä Auran ja Consuelan muodonmuutosta yhdeksi ihmiseksi, nuoreksi Consuelaksi. Karmivin käänne on kuitenkin se, että nuori Consuela kaipaa kenraalimiestään ja aikoo tuoda myös tämän takaisin kuolleista, Felipen kautta. 

Maaginen realismi ja länsimaisen maailmankuvan murtuminen

Auran goottilainen kauhu kietoutuu jännittävällä tavalla realistiseen, tai lähes naturalistiseen, vanhuuden ja kuoleman kuvaukseen rakentaen pienoisromaaniin ainutlaatuisen maagis-realistisen estetiikan. Consuelan vanhuutta ei kuvailla arvokkaana kypsyytenä vaan käytännössä se on mätänemistä elävältä; kuoleman prosessi on jo käynnissä ja läsnä vanhan naisen kutistuvassa kehossa. Hajoamista ja lahoamista heijastaa myös hiljalleen mureneva talo hänen ympärillään. Ja kuitenkin talo on täynnä kauniita vanhoja esineitä, samettipintaisia huonekaluja, posliininukkeja ja kynttelikköjä sekä kaiken keskellä kaunis Aura. Ruma ja kaunis yhdistyvät hypnoottisen karmivaksi kuvaksi, kuin meksikolainen kukin koristeltu pääkallo. Elämän karu totuus ja maailman salattu maagisuus yhteen kietoutuneena. 

Kirjallisuuden tyylilajina maaginen realismi versoaa Latinalaisen Amerikan postkolonialistisesta todellisuudesta. Siinä on sanottu kohtaavan kaksi maailmaa: länsimainen, empiirisesti todistettavissa oleva todellisuus sekä alkuperäiskansojen maaginen maailmankuva. Sijoittamalla niin kutsuttuun arkitodellisuuteen maagisia elementtejä maaginen realismi kyseenalaistaa konventionaaliset käsitykset ajasta, paikasta ja identiteetistä. Taustalla on kolonisoidun kansan pyrkimys murtaa vallalla olevaa länsimaista maailmankuvaa ja ajattelua.  (Zamora & Faris 1995; Faris 1995.) 

Myös Edgar Allan Poen gottilaisessa romantiikassa voidaan nähdä kahden maailman törmäys: miespuolisen kertojan looginen ja järjestäytynyt todellisuus ja kohtalokkaan noitanaisen yliluonnollinen ulottuvuus. Edgar Allan Poen ”Morellassa” ja ”Ligeiassa” länsimaiselle järjenjuoksulle mahdoton muodonmuutos ei kuitenkaan tuhoa ympäröivää todellisuutta. Se horjuttaa sitä mutta ei muuta sitä pysyvästi. Yliluonnollinen pysyy kertojalle vieraana toiseutena, se ei kosketa hänen identiteettiään eikä tuhoa todellisuuden ydinrakenteita hänen ympäriltään. Se on poikkema, ja sellaisenaan hyytävän kauhea, mutta siitä huolimatta ainutlaatuinen tapahtuma. Kertomuksissa tarjotaan jopa lukijalle mahdollisuutta mieltää yliluonnolliset tapahtumat kertojan omiksi houreiksi: ”Morellassa” erakoitunut, liikaa rajatieteitä lukenut mies hairahtuu näkemään kuolleen vaimonsa tytäressään. ”Ligeiassa” kaksi vaimoaan menettänyt mies kuvittelee oopiumipäissään ensimmäisen vaimon tulleen takaisin. Maailmojen törmäyksen ”kesyyden” huomaa kuitenkin parhaiten, kun sitä vertaa Fuentesin pienoisromaanin tapahtumiin.

Aurassa länsimaisen loogisen todellisuuden ja maagisen maailman välinen ristiriita ei jää yksittäiseksi tapahtumaksi vaan pysyväksi tilaksi. Maailmojen yhteentörmäys ei ratkea vaan molemmat ovat olemassa yhtä aikaa. Auran muodonmuutos nuoreksi Consuelaksi ei ole kokonainen niin kuin Poen kertomuksissa, vaan hän on yhtä aikaa sekä Aura että Consuela, sama henkilö ja silti eri. Yliluonnollinen tapahtuma ei myöskään pysyttele kokevan miespuolisen subjektin ulkopuolella vaan tulee osaksi häntä kyseenalaistaen myös hänen oman identiteettinsä ykseyden ja pysyvyyden. Päähenkilö Felipe on edelleen oma itsensä, mutta samalla hän tunnistaa Consuelan aviomiehestä kenraalista otetuissa vanhoissa valokuvissa itsensä ja iloitsee vaimonsa jälleennäkemistä. Fuentesin kertomuksessa yliluonnollinen ei ole vain kauhua kylvävä anomalia vaan se murtaa täysin todellisuuden rakenteet. Maailma ei pysy koherenttina ja vakaana vaan siitä tulee rajoiltaan häilyvä ja arvaamaton. 

Maagisrealistinen teksti ei ole välttämättä helppoa luettavaa, sillä se uhmaa tottunaisia käsityksiämme siitä, miten maailman kuuluisi toimia. Aurankaan tapahtumat eivät ole täysin yksiselitteisiä vaan niihin jää epämääräistä hämäryyttä, jotain mistä ei aivan saa otetta. Voisi kai sanoa, että maagisen realismin pyrkimys murtaa länsimaisen ajattelun hegemonia on onnistunut, jos lukijalle jää epämukava olo. Fuentesin Aura onnistuu tässä tavoitteessa arvaamattoman hyvin. Yksi sen kummallisimmista piirteistä kaiken yliluonnollisen ja omituisen lisäksi on, että se on kirjoitettu sinä-muotoon. ”Sinä” on kiistatta tarinan toimiva subjekti, siis Felipe Montero, mutta samalla kerronnan kutsuva luonne vetää myös lukijan tarinan kokijaksi:

Suljet oven takanasi ja yrität tunkeutua katetun käytävän pimeyden läpi – se on sisäpiha, sillä pystyt haistamaan sammaleen, kasvien kosteuden, niiden mädäntyneet juuret, unettavan ja raskaan parfyymin. Etsit turhaan valoa, joka ohjaisi sinua, takkisi taskusta, mutta terävä ja heikko ääni varoittaa sinua jostain kaukaa: – – 
(Carlos Fuentes: Aura)

Kun Auran, Consuelan, Felipen ja kenraalin identiteetit hajoavat kaikki häilyviksi varjoiksi, myös kerronnan ”sinän” viittauskohde muuttuu. Hän ei olekaan Felipe, hän ei ole myöskään kenraali tai lukija. ”Minä” tai ”sinä” on ylipäänsä valheellinen oletus pysyvästä identiteetistä. ”Sinä” on kaikkia yhtä aikaa: Felipe, kenraali, lukija. 


Lähteet
Faris, Wendy B. 1995: Scheherazade’s Children: Magical Realism and Postmodern Fiction. Teoksessa Magical Realism: Theory, History Community (toim. Lois Parkinson Zamora & Wendy B. Faris). Durham & London: Duke University Press, 163–190.

Faris, Wendy B. & Parkinson Zamora, Lois 1995: Introduction: Daquiri Birds and Flaubertian Parrot(ie)s. Teoksessa Magcal Realism: Theory, History Commynity (toim. Lois Parkinson Zamora & Wendy B. Faris). Durham & London: Duke University Press, 1–14. 

Levine, Susan F. & Levine, Stuart 1984: Poe and Fuentes: The Readers Prerogatives. – Comparative Literature. Vol. 36, nro 1, 34–53.

Smith, Allan Lloyd 2012: Nineteenth-Century American Gothic. Teoksessa A New Companion to Gothic (toim. David Punter). Malden & Oxford & Chichester: Wiley-Blackwell, 163–175.

torstai 6. huhtikuuta 2017

Goliarda Sapienza: Elämän ilo

Goliarda Sapienza: Elämän ilo (Gummerus 2014)
Alkuteos: L'arte della gioia
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1998
Suomentaja: Laura Lahdensuu
Sivumäärä: 722
-

Goliarda Sapienza (1924–1996) oli italialainen kirjailija ja näyttelijä, joka tuli tunnetuksi erityisesti Luchino Viscontin elokuvista. Elämän ilo, jonka kirjoittamiseen kirjailija kulutti kaksikymmentä vuotta, julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen, koska sitä pidettiin valmistumisvuonnaan 1978 liian uskaliaana. Goliardan elämänkumppani Angelo Pellegrino julkaisi lopulta romaanin omalla kustannuksellaan vuonna 1998.
 
Romaanin saamat lukuisat hylkäykset eivät ole yllättäviä. Elämän ilo pursuaa ylevää anarkiaa, seksuaalista rohkeutta ja piittamattomuutta yhteiskunnan säännöistä. Se on tarina poikkeuksellisesta yksilöstä, jolla on kyky keskittyä estottomasti ja yhteisönsä ajatuksista piittaamatta niihin nautintoihin, joita elämällä on tarjota. Hän syntyy tasan vuosisadan alussa 1900 ja saa nimen Modesta, joka osoittautuu täysin sopimattomaksi kantajalleen. Modesta ei pohjimmiltaan koskaan opi hyväksymään kaikkia niitä kulttuurisia ja yhteiskunnallisia sääntöjä, jotka tukahduttavat mahdollisuuden iloon ja nautintoon. ”Elämän ilosta” tulee hänen ainoa ohjenuoransa ja läpi romaanin suodattuva ideologia.

Modestan elämäntarina on vallaton läpileikkaus 1900-luvun alkupuoliskosta. Se kertoo elämästä, joka saa temmeltää vapaasti, seurata viettejään ja päähänpistojaan. Modesta on häpemättömästi oma itsensä, mutta osaa myös käyttää hyväkseen ihmisten häneen kohdistamia vaatimuksia saavuttaakseen aseman, jossa voi määrätä itse kohtalostaan. Hän vaihtaa saumattomasti hurskaasta nunnakokelaasta ankaraksi aristokraatiksi, rakastajattaresta äidiksi, rikkaasta rahattomaksi sosialistiksi ja vastarintaliikkeen taistelijasta kirjakauppiaaksi.

Modesta tuntuu henkilöhahmona olevan täysin irrallaan ajasta ja kulttuurista. Paitsi että häntä eivät sido yhteiskunnan säännöt, hän on vapaa myös vakaan identiteetin määrittelystä. Elämän ilo on vahvimmillaan hänen seksuaalisuudessaan, jolle hän ei tunne tarvetta antaa määrittelyjä tai nimiä. Jokainen suudelma, akti ja kosketus on yhtä luonnollinen kuin edeltävä sukupuolesta, iästä tai persoonasta riippumatta. Identiteetin häilyvyys ja kapina jämähtäneitä rakenteita vastaan heijastuu myös kerrontaan, joka vaikuttaa poukkoilevan täysin sattumanvaraisesti minä-muotoisesta muistelusta kolmanteen persoonaan. Modesta on henkilöhahmona samanaikaisesti luonnollinen ja luonnoton. Luonnollinen sikäli, että hänen periksiantamaton halunsa elää ja nauttia on kuin luonnonvoima, joka uhkaa kaikkia pysyväksi tehtyjä rakenteita. Luonnoton siksi, että hän on kuin tyhjiössä syntynyt ja kasvanut, tyystin vailla kulttuuriin tai yhteiskuntaan sidoksissa olevia tarpeita, arvoja tai käsityksiä.

Elämän ilo ei ole Modestalle kuitenkaan pelkää fyysistä nautintoa vaan myös kyltymätöntä tiedonjanoa ja totuuden etsintää. Modesta on kiistatta myös intellektuelli, filosofi ja opettaja. Romaanin henkilöt, jotka tiukimmin takertuvat tapakulttuurin ja uskonnon sääntöihin, sulkevat silmänsä myös sellaiselta, joka on aivan heidän edessään: omalta seksuaalisuudeltaan, vammaiselta tai rammalta lapseltaan tai petolliselta miniältä. Modesta puolestaan ei paheksu tai kavahda mitään sellaista mikä on totta. Se tekee hänestä yhtä lailla romaanin suvaitsevaisimman ja kylmimmän henkilön. Vaikka Modesta on salliva inhimilliselle nautinnolle ja vapaudelle, hän sallii myös yhtä lailla ihmisen itsekkyyden ja moraalittomuuden. Vaikka Modestan kartanossa eletään näennäisen sivistynyttä elämää, kaiken säännöttömyydessä on aina jotain uhkaavaa ja ahdistavaa.

Hänen oli työnnettävä ulos tuo vieras, jonka halu omaan elämään oli jo vahva. Hän tunsi, että se oli päättänyt elää, vaikka samalla tappaisi toisen. Viimeisellä työnnöllä, joka eteni alas hartioista ja tuntui leikkaavan alavatsan ja reidet yhdellä iskulla, hän tunsi sen putoavan kumeasti jysähtäen tyhjyyteen.
    Ei. Joku oli saanut siitä otteen. Kädet nostivat sitä, kohottivat sen vasten ikkunan kirkasta, maidonhimmeää lasia. Oli varmaan aamu, linnut kirkuivat. Linnut kirkuivat aina siihen aikaan. Ja sisälläkin, kädet läpsivät, kunnes kirkaisu purkautui hänen ruumiistaan irronneesta osasta.
    Miksi se huusi noin? Itkikö se saamaansa elämää vai senkö vuoksi, että tunsi tekonsa lihallisen salaisuuden ja tiesi melkein tappaneensa oman elämänsä vuoksi? Vain minun ruumiini ja hänen tiesivät tuon ilman vihamielisyyttä käydyn taistelun salaisen merkityksen: kukin oman elämänsä puolesta.


Pohjimmiltaan Modestan elämän ilolla ei ole muuta sääntöä kuin elämän jatkuminen hinnalla millä hyvänsä. Syntyminen ja synnyttäminen on läpi romaanin toistuva motiivi. Se on konkreettista ja fyysistä syntymistä, uusien ihmisten alkuja, mutta myös taiteellista ja tieteellistä synnyttämistä, maailmaa eteenpäin vieviä uusia ajatuksia ja teorioita. Ihminen voi synnyttää myös itsensä uudelleen ja uudelleen, kuten Modesta tekee vaihtaessaan identiteettiään, ammattiaan ja rakastettuaan. Elämän ilolla, pohjautui se seksuaaliseen nautintoon tai kyltymättömään lukemisen- ja tiedonjanoon, on kuitenkin kaikessa itsekkäässä hedonismissaan aina yksilöstä riippumaton seuraus: uuden elämän, idean, keksinnön tai aatteen syntyminen, maailman kulkeminen eteenpäin ja vanhan jättäminen taakse.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (Otava 2017)
Alkuteos: We Should All Be Feminists
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2012, 2014
Suomentaja: Sari Karhulahti
Sivumäärä: 45
Arvostelukappale
-

Varoitus: Seuraava teksti sisältää kärkkäitä, tuohtuneen feministin ajatuksia ja voivat ideologisella propagandallaan vahingoittaa niitä, jotka eivät osaa ajatella kriittisesti lukemastaan.

Taas yksi kupla poksahti täällä sivistyneeseen ja tasa-arvoiseen Suomeen uskovan tamperelaisen päässä, kun hän aamupuuronsa äärellä luki Adichien esseeteoksen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä herättämiä reaktioita. Otava (tukijoinaan myös opetus- ja kulttuuriministeriö, Jyväskylän yliopisto, Tampere-talo ja feministinen ajatushautomo Hattu) lahjoitti teoksen ilmaiseksi kaikille maamme yhdeksäsluokkalaisille. Eräs historian- ja yhteiskuntaopin lehtori ennätti kauhistelemaan tätä ”kiistanalaisen ideologian propagandaa” ja Sanna Ukkola niin ikään kirjoittaa ideologian ”pakkotuputtamisesta” lapsille. Ei ole kovin kummoinenkaan kyseisten lehtorin ja toimittajan usko 15-vuotiaiden itsenäiseen ajattelukykyyn, jos he kuvittelevat, että pelkästään kirjan lahjoittaminen merkitsee varteenotettavaa uhkaa siitä, että meillä on kohta maa täynnä feministeiksi kääntyneitä yhdeksäsluokkalaisia. Siis että ylipäänsä kenenkään olisi mahdollista tuputtaa yhdeksäsluokkalaiselle yhtään mitään ainoastaan laittamalla kirja hänen käteensä!

Jos ei oteta huomioon sitä järkyttävää tietämättömyyttä, jota nämä kommentit edustavat, ehkä kauhistuttavinta niissä on se, että tämä toimittaja ja tämä kasvatusalan ammattilainen pitävät ihan järkevänä kasvatusmetodina sitä, että lapsia suojellaan mahdollisimman paljon kaikenlaisilta ideologisilta vaikutteilta, kunnes he ovat täysi-ikäisiä eivätkä ole oppineet mitään itsenäisestä ja kriittisestä ajattelusta. (On kyllä totta, että sillä tavalla saadaan aikaan helposti ohjailtavissa olevia kansalaisia, jos se sattuu olemaan tavoite.) Ja ehkä vielä kauhistuttavinta on se, että tällä historian- ja yhteiskunnan lehtorilla ei käynyt mielessäkään käyttää tätä kaikille jaettua kirjaa oppitunnillaan esimerkkinä ja keskustelun avaajana kriittisestä suhtautumisesta tarjottuihin ideologioihin ja omien mielipiteiden muodostamisesta saatavilla olevan tiedon pohjalta.

Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on ilmeisesti kirjan nimenä provosoiva. Kirjoitan ”ilmeisesti”, sillä itselleni tuo väite on jo vuosia ollut täysi itsestäänselvyys, samassa sarjassa väitteiden ”meidän kaikkien pitäisi kannattaa tasa-arvoa” ja ”meidän kaikkien pitäisi suojella lapsia väkivallalta ja pakkotyöltä” kanssa. Kyllä, nämä ovat kaikki ideologisia ja arvolatautuneita väittämiä, mutta kuvittelin, että ainakin suurin osa tähän pohjoismaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluvista ovat sitoutuneet näihin arvoihin tai että ainakaan heille ei tule yllätyksenä, että valtiovalta on virallisesti niin tehnyt. Toisaalta varmasti kirjan tekijäkin on tiedostanut väitteensä kiistanalaisuuden, sillä hän on sen kirjansa otsikoksi valinnut. Tekeehän se kirjasta kiinnostavan ja houkuttelevan.

Monien Adichien esseeseen kriittisesti suhtautuvien kommenttien taustalla tuntui kuitenkin ennen kaikkea piilevän ymmärtämättömyys siitä, mitä feminismi oikeastaan pohjimmiltaan tarkoittaa. Ja ironisesti Adichien kirja käsittelee juuri sitä. Se perustuu nigerialaisen Adichien pitämään puheeseen Afrikka-teemaisessa konferenssissa, TEDxEustonissa vuonna 2012. Adichie käsittelee muun muassa feminismiin liittyviä mielikuvia ja ennakkoluuloja. Hän kertoo, ettei feminismi aja naisten ylivaltaa, rintaliivien polttamista tai ihokarvojen rehottamista eikä kaikki feministit ole äkäisiä naisia. Hän myös painottaa, että sukupuolten epätasa-arvoon perustuvat ongelmat juontuvat pohjimmiltaan kulttuurisista rakenteista, sellaisista tavoista ja ajattelumalleista, joihin on totuttu ja joihin ei osata edes kiinnittää huomiota. Palkkaeroja ja lasikattoja ei siis poisteta ennen kuin pääsemme käsiksi siihen, minkälaisesta ajattelusta ne pohjimmiltaan kumpuavat.

Lukijalle, jolle feminismi on aatesuuntana tuttu juttu, Adichien essee ei tarjoa uusia teoreettisia ideoita tai keskustelunavauksia. Pikemminkin se on johdatus siihen, mitä feminismi tarkoittaa ja mitä se voisi ihmisille heidän välittömässä arkitodellisuudessaan merkitä. Adichien näkökulma nigerialaisena yhdysvalloissa asuneena naiskirjailijana on kuitenkin mielenkiintoinen. Siinä missä Sanna Ukkola poimi Adichien luettelemista ongelmista vain ne, jotka eivät koske suomalaista yhteiskuntaamme ja suvereenilla länsimaisella ylemmyydentunnollaan julisti Adichien pointit turhiksi 2000-luvun Suomessa, itse nolostuneena hämmästelin, kuinka monet nigerialaisnaisen (ja -miehen!) ongelmat ovat aivan samat kuin täällä länsimaissakin. Tunsin liikutukseen asti sielunsisaruutta Adichien kanssa, kun hän kuvaili tilannetta, jossa nainen yrittää tuoda miesporukassa mielipiteensä esiin jäädäkseen täysin vaille huomiota ja kuinka sitten hetkeä myöhemmin miehen tuodessa esiin saman näkökulman se saakin innostuneen vastaanoton. Olen ollut tässä tilanteessa lukuisia kertoja. Samaistun myös siihen tilanteeseen, jossa naista pidetään äkäisenä ilonpilaajana ja turhana valittajana, jos hän huomauttaa epätasa-arvoisesta kohtelusta. Itseasiassa nämä päänsä pensaaseen työntävät henkilöt ovat juuri niitä sanna ukkoloita, jotka tuudittautuvat siihen, että meillä Suomessa naisilla on kaikki hyvin, vain koska he itse todennäköisesti ovat niin mutkattomasti solahtaneet patriarkaalisten odotusten mukaiseen naismalliin, etteivät edes huomaa tulleensa kaltoinkohdelluiksi.

Eniten kuitenkin ilahduin siitä, että Adichie tuo esseessään esiin liian harvoin mainitun miesnäkökulman. Siis että myös miehet kärsivät jämähtäneistä sukupuolikäsityksistä. Adichie summaa hyvin 2000-luvun feminismin ydinidean:

Sukupuolessa on se ongelma, että se määrää, millaisia meidän pitäisi olla, sen sijaan että antaisi meidän olla sellaisia kuin olemme. Kuvitelkaa, miten paljon nykyistä onnellisempi jokainen meistä olisi – miten paljon vapaampi olemaan itsensä – ellemme joutuisi kantamaan sukupuoleen liittyvien odotusten taakkaa. (Lihavointi lisätty.)

Myös naiset sortuvat jatkuvasti toistamaan vahingollisia sukupuolikäsityksiä. Sitä tapahtuu silloin, kun odotamme miehen tekevän aloitteen tai maksamaan ravintolalaskun, kun oletamme hänen ”hoitavan homman” sängyssä tai suojelevan meitä häiritsevältä kadunkulkijalta. Ahtaista sukupuolikäsityksistä kärsivät myös ne pojat, jotka leimataan ylivilkkaiksi ja joilta odotetaan koulussa siksi vähemmän, tai ne herkkyytensä tukahduttaneet nuoret miehet, joilla ei ole kunnon otetta sisäisestä minästään, koska ovat oppineet häpeämään tunteitaan.

Kun olin 12-vuotias ja Tarja Halosesta tuli Suomen ensimmäinen naispresidentti, äitini opetti äänestämään kaikissa vaaleissa aina naista. Se oli hyvä neuvo, sillä se kiinnitti huomioni naisten osuuteen päätöstentekijöinä ja valtainstituutioissa. Myöhemmin feminismi kuitenkin opetti minulle, että on parempi äänestää feministimiestä kuin naista, joka ei ole feministi. Kaikki omia etujaan ajavat naiset eivät välttämättä aja feminismin asiaa, koska feminismi ei ole sama asia kuin naisten etu. Feminismi ajaa kaikkien sukupuolten asiaa tasa-arvoisesti ja siten se kuuluu kaikille. Ei myöskään kannata takertua liikaa siihen naissukupuoleen viittaavaan etuliitteeseen. Itse näen sen olevan siinä ihan puhtaasti historiallisista syistä, kun taas varsinainen aate termin takana on kehittynyt vastaamaan paremmin nykypäivän tarpeita. Emme me puristeistakaan puhuessa viittaa enää ensisijaisesti uskonnollisesti puhdasoppisiin.

-------------------------
Edit: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä -kirjan lahjoituskampanja on osa valtakunnallista yhdeksäsluokkalaisille kohdistettua Itsenä olemisen tärkeydestä (ISOT) -hanketta, jonka tavoitteena on edistää tasa-arvokeskustelua kouluissa ja opetuksessa. Hanketta koordinoi Kulttuurikeskus PiiPoo. Lisätietoja hankkeesta osoitteesta http://wowfinland.fi/fi/isot-hanke/.

Useammissa blogeissa on Adichien esseen tiimoilta pohdittu, onko opettajille saatavilla myös tukevaa oppimateriaalia kirjan käsittelyyn oppitunneilla. ISOT-hankkeen sivuilta juuri tällainen oppimateriaali on ladattavissa ja katseltavissa. 

lauantai 25. helmikuuta 2017

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset

Juha Hurme: Nyljetyt ajatukset (Teos 2014)
Sivumäärä: 486
-

Nyljetyt ajatukset on jotain muuta kuin romaani. Se on enemmän kuin romaani, ja toisaalta se ei ole romaani laisinkaan. Se ei nojaa syviin henkilöhahmoihin tai nokkelaan juonenkuljetukseen, se ei ole edes postmodernisti sirpaleinen epäromaani. Se nojaa ajatuksiin. Se on kirkkaasti ilmaistuja mietintöjä, luennointia, esitelmöintiä ja paasausta. Sillä ei ole allegorioihin tai abstraktimman tason teemoihin verhottua sanomaa vaan täysin selkeä viesti: Lue, tulkitse, opi, ajattele kriittisesti.

Juha Hurme tunnetaan erityisestä näytelmäohjaajana ja -käsikirjoittajana. Nyljetyt ajatukset on hänen neljäs romaaninsa. Se kertoo Aimosta ja Köpistä, jotka soutavat 200 kilometriä Kustavista Hailuotoon kahdessakymmenessä vuorokaudessa. Mutta vielä enemmän se kertoo taiteesta, kulttuurista, kielestä ja niiden suhteesta yhteiskuntaan. Siitä, mikä on kaikkein olennaisinta.

Soutuveneessään Aimo ja Köpi keskustelevat kirjallisuudesta ja musiikista, he määrittelevät taiteen ja teatterin, ihastelevat modernia taidetta ja pitävät puheen nuorelle naiselle. He kertaavat koko Volter Kilven tuotannon, pohtivat uskontoa, iskevät hauskoja kansantarinoita ja käyvät brechtiläisen dialogin. Ja kaikkea tätä ajatusten tulvaa rytmittää soutu, ohitse lipuva Suomen länsirannikko ja merta halkova veneen kokka. Vaikka Volter Kilven ja Bob Dylanin tuotantoa analysoitaisiin sivukaupalla, Aimon ja Köpin todellisuus, välitön nykyhetki, on aina läsnä vaihtelevine sääolosuhteineen ja uuppumuksesta muistuttaen. Se pelastaa lukijan aina oikealla hetkellä keskittymisen herpaantumiselta ja varmistaa sekä kerronnan että veneen jouhevan etenemisen.

Aimo ja Köpi ovat sympaattisia hahmoja, mutta ennen kaikkea he ovat näppäriä kavereita, kun halutaan välittää lukijalle, mitkä kirjat kannattaa lukea tai mikä elämässä on olennaisinta. Kun halutaan lainata jotain viisasta ajattelijaa, parhaat sitaatit Aimo ja Köpi tietenkin osaavat ulkoa. Ja kun keskustelu ajautuu sopivaan kohtaan, voi sukanvarresta tai lippalakin alta löytyä kuin taikaiskusta juuri tilanteeseen sopiva runonpätkä tai ote romaanista. Kun luentoa on jatkunut pitkään, ei aina muista edes, kumpi on äänessä: Aimo vai Köpi? Mutta ei sillä ole oikeastaan väliä, sillä selvästi tärkeämpää on se mitä sanotaan kuin kuka sanoo. Aimo ja Köpi ovat niin räikeästi kerronnan välineitä, että sen täytyy olla tietoista ja tarkoituksellista. Toisin sanoen Nyljetyissä ajatuksissa ei edes yritetä häivyttää sitä tosiasiaa, etteivät filosofiset pohdinnat taiteen ja elämän tarkoituksesta ole vain keino tappaa aikaa pitkällä soudulla vaan Aimo ja Köpi on ihan tarkoituksellisesti lykätty vesille, jotta nämä asiat tulisivat sanotuiksi.

Mutta miksi näin räikeä läpinäkyvyys? Hurmeen teatteritausta näkyy Nyljetyissä ajatuksissa. Tilanteissa on lavastuksen makua, mutta juuri siihen romaani taitaa pyrkiäkin. Teatterikeskusteluissaan Aimo ja Köpi luonnehtivat näytelmää tilanteeksi, jossa näyttelijä on olevinaan joku toinen ja katsoja on uskovinaan sen todeksi. Painotus juuri verbien päätteillä. Näyttelijä ei oikeasti ole eikä katsoja oikeasti usko. Illuusio on jaettu, ja kumpikin antautuvat sille vapaaehtoisesti. Samalla tavalla käy myös Nyljetyissä ajatuksissa. Lukija hyväksyy Köpin ja Aimon keskusteluiden performatiivisuuden ja valitsee olla takertumatta tilanteiden keinotekoisuuteen. Ajoittain ja varsin veikeällä tavalla tuntuu, että jopa Köpi ja Aimo hyväksyvät tietoisesti oman välineellisyytensä. Heidän puheensa ei ole yksityistä, se on tarkoitettu yleisölle.

Nyljettyjen ajatusten kehystarina Aimosta ja Köpistä on kuin teatteria, mutta se on hyvin tarpeellista teatteria. Se ei vie huomiota oleelliselta, siis paasaamiselta, mutta se asettaa sen tärkeään kontekstiin. Kaiken sen sateen ja tuulen keskellä kaksi hikistä, viinapullosta naukkailevaa miestä ovat osa samaa todellisuutta, jossa maailman parhaat taideteokset ja ideat syntyvät. Se tekee taiteesta lähestyttävämpää ja inhimillisempää. Tässä kontekstissa taidetta kuuluukin käsitellä, osana epäjärjestyksellistä, arvaamatonta ja ryvettynyttä todellisuutta.

Huikeinta Nyljetyissä ajatuksissa on kuitenkin ennen kaikkea se, että se avaa kulttuurista auki maailman, jonka olemassaoloa et aikaisemmin edes tiennyt. Aimo ja Köpi nostavat taiteen paljouden merestä aarteita, jotka ovat unohtuneet tai joita ei arvostettu aikanaan sen enempää kuin nytkään. Jopa suomalainen kirjallisuus, teatteri, elokuva ja musiikki ovat täynnä mitä uskomattomampia tapauksia. Suomalaisena saisikin olla ylpeä omasta kulttuuri-ilmapiiristään. Aimo ja Köpi nostavat kotimaiset tekijät maailman kovimpien viereen. Rinnakkain asettuvat taiteellisessa suuruudessaan Otto Donner ja Bob Dylan sekä Aleksis Kivi ja Bertolt Brecht, ja Woody Guthrien ja J.J. Calen musiikkia luonnehditaan ”pentti haanpääläiseksi rockiksi”. Nyljetyt ajatukset on siis harvinaista herkkua: kyltymätöntä kulttuuri-intoa, subjektiivisten taidekokemusten reflektointia, tulkintaa ja hauskoja letkautuksia, kuten tämä:

Jos Aimolta erehtyisi kysymään maailman turhimman ja tungettelevimman kysymyksen ”mitä mietit”, niin vastaus paukahtaisi välittömästi: ”Seksuaalisia kuvitelmia ja vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen väkivaltaista horjuttamista.” Paras siis jättää Aimo rauhaan.

Nyljetyt ajatukset ei voittanut vuonna 2014 Finlandia-palkintoa, se ei ollut edes ehdolla. Mikä tämän maan kulttuurieliittiä oikein vaivaa?