sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

David Mitchell: Pilvikartasto



Englantilainen kirjailija David Mitchell on kirjoittanut viisi romaania, joista Pilvikartasto on hänen kolmas teoksensa. Romaaniin perustuva elokuva ilmestyi viime vuonna ja tuntui saavan huomiota vain sen osalta, että Halle Berry näyttelee siinä valkoista naista. Elokuva ei ilmeisesti kovin hyviä arvosteluja ole saanut, vaikka siinä melko vaikuttava roolitus onkin. (Elokuvaa tähdittävät esimerkiksi Tom Hanks, Jim Broadbent, Hugo Weaving, Halle Berry, Susan Sarandon ja Hugh Grant.) Sammakko on julkaissut suomeksi Mitchellin kirjoista Pilvikartaston lisäksi romaanin Blck Swan Green. Huhujen mukaan Mitchellin uusin romaani pitäisi ilmestyä vielä tämän vuoden aikana.

En ole nähnyt elokuvaa, mutta olen valmis ylistämään kirjaa. Pilvikartasto on viihdyttävä, monipuolinen ja kutkuttava. Ja kaiken lisäksi siinä on vielä syvempi temaattinen taso, joka tavoittelee lähes universaaleja mittasuhteita. Kuvaukseni perusteella kuulostaa, että teos yrittäisi olla liian mahtipontinen. Näkemättä elokuvaa epäilen, että juuri tuo mahtipontisuus on koitunut sen kohtaloksi. Kirjassa universaalia tasoa ei korosteta kuitenkaan liikaa vaan se on tekstin pohjavirtaa, joka näyttäytyy tekstin pinnalla vain hienoisina välähdyksinä. Kirjan loppupuolella universaali teema alkaa kuitenkin korostua hieman enemmän kuin olisin itse suonut. Toivoin, että kirjailija olisi jättänyt teeman vain hyvin hienovaraisten vihjailujen tasolle.

Pilvikartasto on rakenteeltaan erikoinen kirja. Romaanin takakansitekstissä sanotaan, että sitä on verrattu venäläiseen maatuskanukkeen. Teos koostuu kuudesta eri tarinasta kuudella eri aikakaudella. Jokainen tarina on sinänsä itsenäinen, mutta tarinat kytkeytyvät tosiinsa siten, että aina yhden tarinan sisältä löytyy toinen. Ensimmäinen tarina on 1800-luvulla eläneen amerikkalaisen notaarin päiväkirja hänen seikkailustaan Tyynellämerellä. Toinen tarina on kerrottu englantilaisen säveltäjän kirjeinä hänen hyvälle ystävälleen 30-luvulla. Kolmas tarina on 70-luvulle sijoittuva murhamysteeri ja neljäs tarina on 1900-luvun loppuun sijoittuva tragikoominen veijaritarina. Viides tarina tapahtuu määrittelemättömässä tulevaisuudessa ja siinä korealainen klooni kertoo nousustaan kapinaan totalitaarista yhteiskuntajärjestelmää kohtaan. Kuudes ja viimeinen tarina kertoo maailmantuhosta selvinneiden ihmisten elämästä Havaijilla. Kuudetta tarinaa lukuun ottamatta kaikki tarinat ovat jakautuneet kahteen osaan siten, että teos alkaa varhaisimmasta tarinasta eli 1800-luvun meriseikkailusta ja etenee kronologisessa järjestyksessä viimeiseen eli kuudenteen ”keskustarinaan” ja palaa jälleen ajassa taaksepäin päättyen 1800-lukuun.

Jokainen tarina on aivan erityyppinen kuin toinen. Mitchellillä on ilmiömäinen taito siirtyä tyylistä toiseen ja hänen käyttämänsä kieli heijastaa kunkin aikakauden tapoja kirjoittaa ja käyttää tietynlaisia sanoja ja ilmauksia. Kielellisesti mielenkiintoisia ovat erityisesti kaksi viimeisintä määrittelemättömään tulevaisuuteen sijoittuvaa tarinaa. Yhteiskunnan muuttuminen kuluttamisen hallitsemaksi ja totalitaarisesti säädellyksi murtumattomaksi järjestelmäksi tulee kammottavan konkreettisella tavalla esiin siinä, miten ihmiset käyttävät kieltä. Koreaan sijoittuvassa tarinassa klooni esimerkiksi viittaa erilaisiin esineisiin niiden tuotemerkki-nimellä vähän samaan tapaan kuin nykyäänkin saatamme korvata yleiskielen sanan tuotemerkillä kuten puhuessamme kivennäisvedestä vichynä. Viimeinen postapokalyptinen tarina puolestaan sijoittuu maailmaan, jossa sivistys on murentunut ja ihmiset ovat turvautuneet jälleen viidakon lakeihin. Sivistyksen mukana on rappeutunut myös kieli, ja tarinan kertojan Zachryn kerronta onkin voimakkaan puhekielistä ja kehittymätöntä. Kerrontatyyli sekä tarinoiden dokumentaarinen luonne (tarinat edustavat joko päiväkirjaa, kirjettä, kirjaa tai jonkinlaista tulevaisuuden tallennetta) luovat romaaniin autenttisuuden tunnelmaa.

Pilvikartastossa ollaan suurien asioiden äärellä. Vaikka tarinat ovat suhteessa toisiinsa hyvin itsenäisiä ne muodostavat temaattisella tasolla teokseen hyvin ehjän kokonaisuuden ja antavat sille kiehtovan kosmiset ulottuvuudet. Toistuvana teemana teoksessa esiintyy muun muassa orjuuden eri muodot, jotka heijastuvat yhteiskuntajärjestelmiin: kuinka ihmiset pyrkivät hallitsemaan toisia heikoksi tai vastenmieliseksi kokemiaan yksilöitä riistämällä näiltä tietoisuuden ja pitämällä heitä pimennossa. Samalla teos käsittelee myös kapinaa: Kuinka ihmisellä on yhtäkaikki myös pakonomainen tarve päästä selville totuudesta, olla tietoinen ja vapaa.

Abbedissa ymmärsi. Hän heitti, että tietää plutokratian loppua, kun kuluttajat ovat elämäänsä tyytyväisiä millä tahansa mielekkäällä tasolla. Juuri siksi luostarin yhdyskunta loukkaa valtiota niin pahasti. Media vertaa asukkaita lapamatoihin; se suomii heitä sateen varastamisesta Vesiyhtiöltä, Vihannesyhtiön patentinhaltijoille kuuluvien rojaltien ryöväämisestä, hapen rosvoamisesta Ilmayhtiöltä. ”Tulee ehkä vielä päivä”, abbedissa pohdiskeli, ”jona Johtokunta päättää, että me olemme kilpaileva, yhtiövallan ideologiaan kuulumatonta elämää tarjoava yhteiskuntamalli.”

Pilvikartasto on hyvin yhteiskuntakriittinen teos.  Purevimpana sen kritiikki tuntuu dystooppisessa tarinassa korealaisesta kloonista Sonmi~451:stä, joka on suunniteltu pikaruokaravintolan tarjoilijaksi. Ravintola on hänen ainoa todellisuutensa ja yhtiön logo hänen jumalansa. Hänen sanavarastoonsa kuuluu vain rajoitettu valikoima termejä, jotka liittyvät suoraan siihen, mitä hän tekee työkseen. Sonmi~451:n tarina oli ehdottomasti suosikkini. Se kuvaa maailmaa, jossa yhteiskuntajärjestelmän ulkopuolella ei ole enää mitään. Kaikki – siis aivan kaikki – elämä, ihmiset luonto, kieli ja kulttuuri ovat valtiovallan säätelemää. Moraalillakaan ei ole enää pohjaa. Ihmisiä ja siten moraalin alaisia yksilöitä ovat ne, joille valtiovalta sellaisen statuksen antaa. Sonmi~451:n tarinasta löytyy myös hurjin lihatalouden vertauskuva, jonka olen ikinä lukenut. Se sai jo tällaisen suhteellisen paatuneenkin lihansyöjän kakomaan pihvinpalaansa.     

Vaikka Pilvikartaston tarina ihmisen kohtalosta on aika lohduton, upeinta siinä on minusta sen perimmäinen toivoa herättävä filosofia eli se, että olemme kaikki jollain tavoin yhteydessä toisiimme läpi kulttuurin ja ajan. Tai niin kuin maailmantuhon Havajilla elävä Zachry sen muotoilee:

Kajakin pohjalla maaten katselin hutjuvia pilviä. Sielut kulkee aikojen poikki niiku pilvet kulkee taivaitten poikki, ja vaikkei pilven muoto, väri eikä koko pysy samana ni se on silti pilvi ja sama koskee sielua. Kuka osaa sanoo, mistä tuuli on tuonu pilven tai kuka sielu on huomenna? Yksin Sonmi jokon itäja länsi ja kompassija kartasto, kylläjoo, yksin pilvien kartasto.   


-
David Mitchell: Pilvikartasto (Sammakko 2008)
Alkuteos: Cloud Atlas
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 2003
Suomentaja: Vesa Suominen
Sivumäärä: 624

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentti on aina iso ilo.