keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Tove Jansson: Kesäkirja

Tove Jansson: Kesäkirja (WSOY 2014)
Alkuteos: Sommarboken
Ilmestynyt ensimmäisen kerran: 1972
Suomentaja: Kristiina Kivivuori
Sivumäärä: 135
-

Luin Tove Janssonin Kesäkirjan jo heinä-elokuussa, mutta kirja jäi bloggausjonoon roikkumaan, ja kirjoittaminen siitä osoittautui haastavaksi. Kesäkirja on yksi ehdottomia suosikkejani Tove Janssonin tuotannosta. Sen lumoavuus ei kuitenkaan perustu oivaltavalle tarinalle, monitulkintaisuudelle, hienoille kerrontakuvioille, tai tärkeälle yhteiskunnalliselle aiheelle. Kesäkirja pakenee analyysiyrityksiäni. Tuntuisi hömöltä tiivistää teokselle jokin teema tai idea, ei siksi, ettei sillä niitä olisi, vaan siksi, ettei mikään niistä kuvaa Kesäkirjan todellista ydintä, sitä taianomaista läsnäoloa, joka välittyy kirjan jokaiselta sivulta.



Kesäkirja kertoo pienestä Sophia -nimisestä tytöstä ja tämän isästä ja isoäidistä, jotka viettävät kesiään Suomenlahden saarella. Isä on lähes aina poissa, jossain toisaalla tekemässä töitä, mutta Sophia ja isoäiti käyvät retkillä ja keskustelevat luonnosta, ihmisistä ja elämästä. Sophian ja isoäidin ystävyys on aitoa kiintymystä, johon kuuluu nauru, kinastelu ja kiukunpuuskat. Sophia ei ole yhtä pienen tytön herttaisuutta niin kuin ei isoäitikään ole pullantuoksua ja tuutulauluja. Vanha voi joskus olla nuori ja nuori vanha. Isoäidissä on lapsuuden riehakkuutta ja uhmaa, Sophiassa vanhan ihmisen viisautta. Heidän vilpitön inhimillisyytensä on kuin synninpäästö; kaikki on kaunista sellaisena kuin se on.

Helvettiä hän ei tekisi koskaan, mitään niin tyhmää hän ei ikinä keksisi tehdä.
Onpa tehnyt.
Eikä ole.
Onpas! Ison, valtavan helvetin!
Isoäiti nousi ihan liian äkkiä, sillä hän oli vihainen, koko laidunhaka kääntyi ympäri ja hän oli vähällä horjahtaa kumoon. Hän odotti hetken ja sanoi: Sophia. Tässä asiassa ei ole yhtään mitään riitelemistä. Kai sinä käsität, että elämä on tarpeeksi vaivalloista jo muutenkin, ettei tarvitse siitä vielä rangaistakin jälkeenpäin. Lohdutusta ihmisen pitää saada, siinähän on koko idea.

Saaristo on Kesäkirjassa mielentila. Se on luonnon ja elämän ailahtelevuudelle antautumista, verkkaista kulkemista, hidasta kasvua ja vetäytymistä yksikseen. Teoksen henkilöt sekä luonto tulevat kirjassa ihmeellisellä tavalla läsnäoleviksi. Kertoja ei kerro, hän näyttää. Pauhaava meri on levoton tunne lukijan sydänalassa ja Sophian ja isoäidin puhe on ihan tässä, ilman lainausmerkkejä, ilman välittäjää. Kesäkirja ei oikeastaan vaadi analyysia tai tulkintaa, riittää kuin tuntee ja elää mukana.

2 kommenttia:

  1. Kylläpä kirjoitit kauniisti Kesäkirjasta, Sophiasta ja isoäidistä <3

    VastaaPoista

Kommentti on aina iso ilo.